Digitaalinen röntgen, varjoainekuvaus

Digitaalinen röntgen

Tavanomaisella tavalla röntgenfilmi laitetaan kasetin sisälle ja kasetti asetetaan kuvauspöydälle, minkä jälkeen otetaan kuva. Sitten filmi otetaan pimiössä pois kasetista ja laitetaan kehityslaitteeseen ja röntgenkuva on valmis. Kerran valotettua ja kehitettyä kuvaa ei voida enää muokata.

Mitä erilaista on digitaalisessa röntgenissä? Siinä ei käytetä röntgenfilmejä. Kuvaa ei oteta tavanomaiselle röntgenkasetille vaan erityiselle niin kutsutulle fosforilevylle. Tämä asetetaan fosforilevylukijaan joka tuottaa kuvan tietokoneen ruudulle. Kuvat voidaan säilyttää tietokoneen kovalevyllä ja tarvittaessa tulostaa myöhemmin ulos. Tärkeintä digitaalisessa röntgenissä kuitenkin on, että kuvia voidaan muokata eli kontrastia voidaan lisätä tai poistaa, harmaan sävyjä tummentaa tai vaalentaa ja kuvaa voidaan suurentaa tai pienentää. Nämä lisäominaisuudet lisäävät mahdollisuuksia tulkita kuvia. Lisäksi kaikki tiedostot voidaan säilöä kova- tai cd-levyille.

Radiografia on yleisin käytetty diagnostinen väline tämän hetken eläinlääketieteessä. Aistissa otetaan aina ensin natiivit röntgenkuvat kaikilta potilailta joilla on selkäongelmia (ellei niitä ole jo otettu). Se on halpaa ja antaa tärkeää tietoa selän luista, välilevyistä ja ympäröivistä pehmytkudoksista. Hermokudoksella on sama röntgentiheys kuin muilla pehmytkudoksilla; tämän vuoksi aivot ja selkäydin eivät ole nähtävissä natiiveissa röntgenkuvissa. Tämä on suurin syy miksi niin usein neurologiassa tarvitaan kehittyneempää diagnostista kuvantamista.

Tärkein röntgenkuvauksen käyttötarkoitus on kallon tai selkärangan luukudoksen tutkiminen. Yleensä kuvat otetaan eläimen maatessa kyljellään tai selällään.

Potilaan asettelu on erittäin tärkeää jotta saataisiin hyvälaatuisia kuvia, minkä takia potilaan syvä rauhoitus tai narkoosi on lähes aina tarpeen. Koiralla ja kissalla on 7 niska-, 13 rinta-, 7 lanne- ja 3 ristinikamaa sekä rodusta riippuen erilainen määrä häntänikamia.

Myelografia eli varjoainekuvaus 

Kuten aiemmin mainittiin, selkäydin ei ole nähtävissä tavallisissa röntgenkuvissa. Tämän takia on kehitetty erilaisia varjoainemenetelmiä, jotta saataisiin näkyviin selkäydin (myelografia), epiduraalitila – tila selkäytimen ympärillä (epidurografia) ja nikamavälilevy. Toimenpide suoritetaan potilaan ollessa narkoosissa (ei tunne pistosta tai injektiota), neula asetetaan selkäydinkanavaan (tai muualle) ja varjoaine injektoidaan.

Kun injektio on annettu, otetaan normaalit röntgenkuvat uudestaan ja arvioidaan ne. Mainituista toimenpiteistä myelografia eli selkäytimen varjoainekuvaus on useimmiten käytetty. Pääosin siihen turvaudutaan kun isompi alue selkärangasta täytyy tutkia potilailla joilla kipualuetta ei pystytä paikallistamaan tai jos halvausoireet voivat johtua vammasta jossain kohtaa rinta- tai lannerangassa. Näillä potilailla myelografia on usein lyhytkestoisempi kuin magneettikuvaus, joten myös narkoosi on lyhyempi.

• Lähete/Kysymys/Palaute
• Kuukauden potilas
• Tieteellisiä julkaisuja
• Neurologiaa eläinlääkäreille
• Tärkeitä linkkejä